Inkeri Makkonen

Soin ja laulan, mullan ja kiven

Taidesalonki - Konstsalongen, Helsinki, 2013

Aloin tehdä kolmiulotteisia maisemateoksia, kun minusta alkoi tuntua, ettei paperi riitä, että maisemat puskevat siitä ulos. Niitä tehdessäni huomasin, että minua kiinnostaa materiaalilla itsessään oleva merkityssisältö, sen luonne, voima.
”Katso ihmistä” reliefin materiaali, harmaantunut haapalauta tuo mieleeni Kizhin kirkon hopeaiset haapakatot ja vanhat veneet, Jeesuksen ristin. Reliefin muoto on lähtöisin maaston muodoista, mutta myös vene on ollut mielessäni sitä kehitellessäni. Rosoinen työn jälki merkitsee minulle myöntymistä puun omalle ”tahdolle” murtua sille ominaisella tavalla ja kohdasta, mutta myös särkyvyyttä ja voimaa.

Tekstiiliteos, takki on huuto ihmislajin monimuotoisuuden puolesta. Sekä kulttuurisen ja kielellisen monimuotoisuuden puolesta että yksittäisen ihmisen kaipuun saada olla oma ainutkertainen ainutlaatuinen itsensä ja silti kuulua omaan ihmisten heimoonsa.

Maalausteni lähtökohta on usein minulle tutussa maisemassa tai tapahtumassa. Maalatessani kuuntelen musiikkia, tanssin ja tunnen maalaavani enemmän musiikkia kuin maisemaa. Maalaan musiikin tilaa ja liikettä, jonka se minussa synnyttää. Kuitenkin tuntuu välttämättömältä säilyttää jotain olennaista alkuperäisestä maisemasta. Jokin joka liittää kuvan siihen alkuperäiseen, minulle merkitykselliseen paikkaan.

Maalauksissani maiseman elementit: puut ja rakennukset ovat minulle oikeastaan vain abstrakteja välineitä, materiaalia tilassa. Tuuli, vesi tai valo ovat ne voiman elementit, jotka tarvitsen maalaukseeni. Maalaukseni ovat suunnittelemattomia, luonnoksia.